28.2.2000

Asian käsittely Heinolan käräjäoikeudessa

Kanne

A vaati, että ositusta ei sovitella, vaan että avioehtosopimus otetaan osituksessa täysimääräisesti huomioon siten, että hänen omistamansa, arvoltaan 327 500 markan suuruinen osuus puolisoiden yhteisesti omistamista asunto-osakkeista ja vapaa-ajan asunnosta katsotaan hänen avio-oikeudesta vapaaksi omaisuudeksensa.

Kanteen perusteluina A lausui, että hän oli avioliiton alkaessa noin 14 vuotta kestäneen itsenäisen elämän tuloksena omistanut muun ohessa puolet kesämökkikiinteistöstä sekä asunto-osakkeen, joiden yhteisarvo oli ollut 435 000 markkaa. B:llä ei ollut ollut omaisuutta, vaan päinvastoin opintovelkaa noin 20 000 markkaa. Avioehtosopimus oli tehty nimenomaan puolisoiden erilaisen varallisuusaseman vuoksi.

B oli opiskellut vuoteen 1982 asti, jonka ajan A oli rahoittanut sekä perheen elämisen että B:n opinnot, ja vasta vuodesta 1982 alkaen B oli osallistunut yhteisen talouden rahoittamiseen. A:n tulot avioliiton aikana olivat olleet noin 3,5 miljoonaa markkaa ja B:n noin 900 000 markkaa. Vertailtaessa kyseisiä lukuja ei voitu päätyä siihen, että puolisot olisivat täysin samalla tavoin kartuttaneet omaisuutta, vaan A:n osuus oli ollut huomattavasti B:n osuutta suurempi.

Rivitalohuoneiston ja vapaa-ajan asunnon hankkimisella puolisoiden yhteisiin nimiin ei ollut tarkoitettu eliminoida avioehtosopimuksen vaikutuksia, vaan turvata B:lle oikeudenmukainen osuus omaisuudesta siltä osin kuin hän oli avioliiton aikana osallistunut sen rahoitukseen.

A oli käyttänyt avio-oikeudesta vapaan omaisuutensa myyntituloja rivitalohuoneiston ja vapaa-ajan asunnon rahoittamiseen 435 000 markkaa. Tämän perusteella oli katsottava, että hänen omistamansa osuudet olivat kokonaan avio-oikeudesta vapaata omaisuutta. Lisäksi A oli B:tä selvästi suurituloisempana osallistunut tätä suuremmalla osuudella myös vastaajan nimiin hankittujen osuuksien rahoittamiseen. B:n osallistuminen yhteisen omaisuuden rahoittamiseen tuli riittävästi korvatuksi sillä, että hän sai puolet avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästöstä eli 143 707,25 markkaa.

Kun otettiin huomioon puolisoiden varallisuusasema avioliiton alkaessa, heidän tulonsa avioliiton aikana sekä muut todetut seikat, ei osituksen kohtuullistamiselle ollut kestäviä perusteita. Päinvastoin pesänjakajan toteuttama ositus johti A:n kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen ja hänen varallisuusasemansa romahtamiseen.

Vastaus

B kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä.

Perusteluinaan B lausui, että avioliiton solmimisaikaan A oli omistanut kaksion ja kesämökkiosuuden. A:lla oli kuitenkin ollut myös velkaa, joten omaisuuden arvo ei ollut ollut missään tapauksessa 435 000 markkaa. Velka oli maksettu avio-oikeuden alaisella omaisuudella.

Asianosaiset olivat olleet naimisissa lähes 20 vuotta, jona aikana he olivat toimineet yhteisen taloutensa hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi tasavertaisesti. Puolisoilla oli kolme lasta, joiden syntymä ja hoito olivat aiheuttaneet sen, että B ei ollut voinut olla ansiotyössä koko avioliiton aikaa. B oli pääasiassa huolehtinut yhteisestä kodista sekä lasten hoidosta ja kasvatuksesta.

Avioehtosopimus oli tehty siltä varalta, että avioliitto purkautuisi lyhyen ajan kuluessa. Avioehtosopimuksen merkityksen oli katsottava eliminoituneen, kun puolisot olivat hankkineet yhteisiin nimiin kotinaan olleen rivitalohuoneiston sekä vapaa-ajan asunnon. Näiden ostoa varten oli otettu lainaa, jonka lyhennyksiin ja korkoihin A oli käyttänyt avio-oikeudesta vapaan omaisuuden kauppahinnoista saatuja varoja 342 000 markkaa. B oli käyttänyt lainoihin ja perheen elatukseen kaikki varansa ja tulonsa. Lisäksi hän oli osallistunut myös A:n aikaisemmin omistaman kesämökin ylläpitoon ja kustannuksiin.

B katsoi, että puolittamisperiaatteesta poikkeaminen johti kerrotuissa olosuhteissa kohtuuttomaan lopputulokseen. Kun otettiin huomioon pitkä avioliitto, puolisoiden yhtäläiset ponnistelut perheen talouden kehittämiseksi, B:n osuus lastenhoidossa ja kotitöissä sekä asema kolmen lapsen holhoojana, osituksen kohtuullistamiselle oli olemassa perusteet. Ositus sellaisena kuin pesänjakaja oli sen tehnyt oli A:lle kohtuullinen eikä B saanut sen nojalla perusteetonta etua.

Käräjäoikeuden tuomio 21.1.1998

Käräjäoikeus katsoi toisin kuin pesänjakaja, että yksin se seikka, että puolisot olivat hankkineet avioliiton aikana omaisuutta yhteisiin nimiin, ei osoittanut heidän nimenomaan tarkoittaneen avioehtosopimuksen vaikutusten eliminoimista. A:n osuutta rivitalohuoneistosta ja vapaa-ajan asunnosta oli käsiteltävä hänen aikaisemmin omistamiensa osakehuoneiston ja kesämökkiosuuden sijaan tulleena omaisuutena.

Avioliittolain 103 b §:n mukaan ositusta voitiin sovitella muun muassa määräämällä, että omaisuus, johon toisella puolisolla ei avioehtosopimuksen nojalla ollut avio-oikeutta, oli omaisuuden osituksessa kokonaan tai osaksi oleva omaisuutta, johon toisella puolisolla oli avio-oikeus. Näin voitiin menetellä, jos ositus muutoin johti kohtuuttomaan lopputulokseen taikka siihen, että toinen puoliso sai perusteettomasti taloudellista etua. Tällöin oli osituksen sovittelua harkittaessa erityisesti otettava huomioon avioliiton kestoaika, puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi sekä muut näihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat.

Puolisot olivat olleet avioliitossa lähes 20 vuotta, jona aikana perheeseen oli syntynyt kolme lasta. Avioliiton aikana A:n tulot olivat olleet suuremmat kuin B:n tulot, vaikkakaan tulojen ero ei ollut ollut niin suuri kuin bruttotuloista tehty laskelma näytti. B:n osuutta arvioitaessa oli otettava huomioon, että perheellä oli kolme lasta. Lasten syntymä ja hoito oli aiheuttanut sen, ettei B ollut voinut koko aikaa olla ansiotyössä. B oli pääasiallisesti hoitanut kodin ja lapset. Myös B:n opiskelua ja auskultointia voitiin osaltaan pitää toimintana yhteisen talouden hyväksi. A:n suurempien bruttotulojen huomiotta jättäminen ositusta soviteltaessa ei johtanut kohtuuttomuuteen hänen kannaltaan.

Asianosaisten varallisuusasemat olivat avioliittoa solmittaessa olleet erilaiset. A ei ollut näyttänyt toteen väitettään, että hänen tuolloin omistamansa omaisuus, kaksio ja puolikas kesämökkikiinteistöstä olisi ollut 435 000 markan arvoinen. Kysymyksessä ei ollut ollut sellainen erityinen omaisuus, jonka käsitteleminen avio-oikeuden alaisena omaisuutena vastoin avioehtoa johti A:n kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen.

A:n oli näytetty käyttäneen avio-oikeudesta vapaan omaisuutensa myyntituloista rivitalohuoneiston rahoitukseen 252 000 markkaa ja vapaa-ajan asunnon rahoitukseen 90 000 markkaa. B oli väittänyt käyttäneensä kaikki varansa ja tulonsa perheen elatukseen ja lainoihin sekä osallistuneensa huomattavalla summalla A:n avio-oikeudesta vapaan omaisuuden parantamiseen, eikä A edes ollut pyrkinyt horjuttamaan näiden väitteiden todenperäisyyttä.

A ei ollut näyttänyt, että pesänjakajan toimittama ositus johti hänen kannaltaan kohtuuttomaan lopputulokseen ja varallisuusaseman romahtamiseen tai että B tällöin sai perusteetonta taloudellista etua.

Mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi, että ositus johti B:n kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen, jos sitä ei soviteltu pesänjakajan toteuttamalla tavalla. Käräjäoikeus hylkäsi siten A:n kanteen ja pysytti pesänjakajan toimittaman osituksen sellaisenaan voimassa.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 4.11.1998

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Perustelut

Puolisot ovat olleet avioliitossa vuodesta 1977 vuoteen 1996. Ennen avioliiton solmimista he ovat tehneet avioehtosopimuksen, jonka mukaan kaikki A:n ennen avioliittoa hankittu kiinteä ja irtain omaisuus on avio-oikeudesta vapaata. A on tuolloin omistanut kaksion hallintaan oikeuttavat osakkeet ja kesämökkiosuuden. A, joka on koulutukseltaan diplomi-insinööri, on työskennellyt ammatissa koko avioliiton ajan. B on päättänyt opintonsa vuonna 1982, hoitanut vuosina 1980, 1982 ja 1990 syntyneitä lapsia ja kotia sekä työskennellyt vuoden 1984 jälkeen kodin ulkopuolella lehtorina. Avioliiton aikana puolisot ovat yhdessä hankkineet rivitalohuoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet sekä vapaa-ajan asunnon, joiden rahoitukseen on käytetty A:n avio-oikeuden ulkopuolisen omaisuuden myyntituloista 342 000 markkaa. Avioliiton päättyessä puolisoiden yhdessä hankitun omaisuuden arvo on ollut 655 000 markkaa, minkä lisäksi A:lla on ollut 10 000 markan arvoinen auto ja B:llä 4 000 markan arvoinen jalasmökki. Puolisoilla on ollut yhteistä velkaa 88 171 ja A:lla yksin 26 772 markkaa. Pesänjakajan tekemän osituslaskelman mukaan, kun A:n avio-oikeudesta vapaan omaisuuden myynnistä saaduilla varoilla rahoitettu osuus yhteisesti hankitusta omaisuudesta oli avioehtosopimuksen perustella avio-oikeudesta vapaata, A saisi ositettavasta omaisuudesta hänelle jäävä velka huomioon ottaen 410 349,75 markkaa ja B 143 707,25 markkaa.

Asiassa on kysymys siitä, onko osituksen lopputulos B:n kannalta kohtuuton, ellei sitä sovitella. B:n vaatima osituksen sovittelu avioehtosopimus syrjäyttäen merkitsisi sitä, että kummankin netto-osuudeksi tulisi osituslaskelman mukaan 277 028,50 markkaa.

Avioliittolain 103 b §:n 1 momentin mukaan ositusta voidaan sovitella, jos se huomioon ottaen erityisesti avioliiton kestoaika, puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi sekä muut näihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat muutoin johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen taikka siihen, että toinen puoliso saisi perusteettomasti taloudellista etua. Osituksen sovittelukeinoja koskevan pykälän 2 momentin mukaan ositusta voidaan sovitella muun ohessa määräämällä, että omaisuus, johon toisella puolisolla ei avioehtosopimuksen nojalla ole avio-oikeutta, on omaisuuden osituksessa kokonaan tai osaksi oleva omaisuutta, johon toisella puolisolla on avio-oikeus.

Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan osituksen sovittelu voisi tulla kysymykseen ennen muuta tapauksissa, joissa omaisuus ilman sovittelua perusteettomasti jakautuisi puolisoiden kesken ilmeisen epätasaisesti esimerkiksi yksipuolisen avioehtosopimuksen johdosta. Esityksessä lausutun mukaan sovittelukeinoista avioehtosopimuksen sovittelu merkitsee voimakkainta puuttumista puolisoiden varallisuussuhteisiin ja edellyttää yleensä pykälän 1 momentin valossa vahvoja perusteita. Avioehtosopimuksen syrjäyttäminen saattaisi tulla kysymykseen erityisesti silloin, kun se on tarpeen asunnon ja taloudellisen perusturvan järjestämiseksi vähävaraiselle puolisolle pitkäaikaisen avioliiton purkauduttua avioeron perusteella tai kun puoliso on olennaisesti myötävaikuttanut toisen puolison avio-oikeudesta vapaan omaisuuden hankkimiseen tai kartuttamiseen (HE 62/1986 vp., s. 36, 37 ja 73).

Puolisoiden avioliitto on kestänyt lähes 20 vuotta ja B on sen aikana tasavertaisesti puolisonsa kanssa toiminut yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi, mikä puoltaa sovittelua. Vaikka B osituksessa jäisi taloudellisesti A:ta huonompaan asemaan, ei hänen asemansa avioeron jälkeen silti ole hänen ikäänsä ja koulutukseensa nähden turvaton. A:n avio-oikeuden ulkopuolinen varallisuus ositushetkellä vastaa hänellä avioehtosopimusta tehtäessä ollutta varallisuutta eikä B ole näyttänyt olennaisesti kartuttaneensa sitä. Puolisoiden varallisuusolot ovat olleet erilaiset jo avioehtosopimusta tehtäessä, sopimuksen teolle on ollut järkevä peruste ja myös B on voinut tekohetkellä arvioida sen merkityksen. Avioehtosopimuksen noudattaminen osituksessa ei siten kokonaisuus huomioon ottaen johda B:n kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan. Ositus palautetaan pesänjakajalle, jonka tulee oikaista sitä ottamalla huomioon A:n ja B:n 14.5.1997 allekirjoittama avioehtosopimus.